Kaipaan solisluitani, lapaluitani, niiden välissä olevaa selkärankaa ja ennen kaikkea lonkkaluitani. Kaipaan litteää vatsaa, pienempiä reisiä, kapeita käsivarsiani. Vihaan miten kehoni kasvattaa lihasta, mutten uskalla lopettaa salilla käymistä. Tai lenkkeilyä, teen 2 lenkkiä päivässä, mitä pidempiä sen parempi.
Eilinen psykiatrikäyntikään ei ollut kauhean hedelmällinen. Se äijä ei kuunnellut oikeastaan sanaakaan mitä sanoin, vilkuili vaan kelloa ja varttia ennen ajan loppumista iski kouraan reseptin ja soittoajan. Lähdin kävelemään keskustaan, koko käynti laukaisi niin pahan ahdistuksen, etten voinut kuvitellakaan meneväni täyteen bussiin. Tuntui etten ole enää kukaan tai mikään. Olen kadonnut tämän rasvakudoksen sisään ja ketään ei kiinnosta, mitä mun päässä liikkuu. Suihkussa löin jenkkakahvojani nyrkillä, ahdisti, miksi kehtasin kuvitella että mun ongelmien pitäisi kiinnostaa sitä psykiatria. Lonkkia koristaa nyt valtavat mustelmat molemminpuolin. Lisäksi huomasin, että siinä uudessa lääkkeessä sanottiin, ettei sitä saa syödä jos on tietty sydämen rytmivika, joka mulla tietenkin on. Tunsin itseni vielä mitättömämmäksi ja söin sen lääkkeen silti, ei se kiinnostanut lääkäriä, miksi kiinnostaisi minuakaan.
Pelkään kaikkea ja kaikkia. Pelkään jo ruokien katsomistakin. Ahdistaa ajatus aina seuraavasta syömisestä, lasken ja suunnittelen syömisiäni etukäteen. Tänään on mennyt 243 kaloria, mutta vielä pitäisi mennä Kajolle syömään. Kanaa ja vihanneksia, riisiä pelkään niin paljon etten kuitenkaan uskalla sitä syödä ja siitä tulee taas riita. Ja kun tulee riita voi jättää enemmänkin syömättä. Olen kauhea, olen saastaa, joskus tuntuu että haluan vaan voida huonosti, jotta mulla olis syy jatkaa itseni näännyttämistä.
Joskus mä olen niin väsynyt tähän. Mutta sitten mahdun taas pienempiin vaatteisiin ja kaikki väsymys on tiessään.
Eilinen psykiatrikäyntikään ei ollut kauhean hedelmällinen. Se äijä ei kuunnellut oikeastaan sanaakaan mitä sanoin, vilkuili vaan kelloa ja varttia ennen ajan loppumista iski kouraan reseptin ja soittoajan. Lähdin kävelemään keskustaan, koko käynti laukaisi niin pahan ahdistuksen, etten voinut kuvitellakaan meneväni täyteen bussiin. Tuntui etten ole enää kukaan tai mikään. Olen kadonnut tämän rasvakudoksen sisään ja ketään ei kiinnosta, mitä mun päässä liikkuu. Suihkussa löin jenkkakahvojani nyrkillä, ahdisti, miksi kehtasin kuvitella että mun ongelmien pitäisi kiinnostaa sitä psykiatria. Lonkkia koristaa nyt valtavat mustelmat molemminpuolin. Lisäksi huomasin, että siinä uudessa lääkkeessä sanottiin, ettei sitä saa syödä jos on tietty sydämen rytmivika, joka mulla tietenkin on. Tunsin itseni vielä mitättömämmäksi ja söin sen lääkkeen silti, ei se kiinnostanut lääkäriä, miksi kiinnostaisi minuakaan.
Pelkään kaikkea ja kaikkia. Pelkään jo ruokien katsomistakin. Ahdistaa ajatus aina seuraavasta syömisestä, lasken ja suunnittelen syömisiäni etukäteen. Tänään on mennyt 243 kaloria, mutta vielä pitäisi mennä Kajolle syömään. Kanaa ja vihanneksia, riisiä pelkään niin paljon etten kuitenkaan uskalla sitä syödä ja siitä tulee taas riita. Ja kun tulee riita voi jättää enemmänkin syömättä. Olen kauhea, olen saastaa, joskus tuntuu että haluan vaan voida huonosti, jotta mulla olis syy jatkaa itseni näännyttämistä.
Joskus mä olen niin väsynyt tähän. Mutta sitten mahdun taas pienempiin vaatteisiin ja kaikki väsymys on tiessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti