Pilkahduksia

Voisin hyppiä riemusta, tanssia ja laulaa, jollen olisi niin suunnattoman ahdistunut. Heräsin ja kuten joka ikisenä aamuna, suuntasin ensimmäisenä vaa'alle, eilen se oli näyttänyt jo viidellä alkavaa lukua, jännitti, ahdisti. 59.0!!! Kävin vaa'alla kuudesti, tarkistin toisella ja kyllä, kahden viikon jumittamisen jälkeen paino oli vihdoin laskusuunnassa! 

Tänään oli taas salipäivä ja kävelin hiukan vajaa 3km suuntaansa viemään puhelimen huoltoon ja apteekkiin. En ikinä kehtaisi kulkea tuota väliä bussilla, ahdistaisi liikaa, mitä ihmiset ajattelisivat minusta ja päätyisin taas jäämään bussista vasta kauempana ja kävelemään takaisin. En vain pysty pakottamaan itseäni siihen huonoina päivinä, siksi teen yleensä nämä reissut vapaapäivisin kun on aikaa. En ollut ottanut rauhoittavaa eikä kauaa mennyt kun paniikki otti vallan. Ihmiset tuijottivat vihamielisesti, ajattelivat varmasti minusta pahoja ajatuksia, päässäni tuttu ääni alkoi kuiskia miten minä olen ruma, minä haisen, minä olen niin lihava että ihmisiä etoo, kaikki tietävät, millainen minä olen, minä en kuulu tänne. Lähdin samantien puolijuoksua kotiin ja vasta kotiovella muistin että lääkkeet jäi hakematta. Kävin salin jälkeen pyörällä sitten hakemassa.

Kuulin aiemmin että entinen oli yrittänyt itsemurhaa. Olen ollut paniikkiahdistunut siitä asti, syytän itseäni tapahtuneesta, en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen miten kertakaikkisen väärin minä olen. En ansaitse ruokaa, rääkkään itseäni entistä rajummilla liikuntasuorituksilla ja vihaan itseäni. Päässäni hakkaa tauotta miten minä tein sen, maailma olisi parempi paikka ilman minua, minun on maksettava hengelläni siitä että olen olemassa, satutan muita. Olen hyödytön, enkä tarpeellinen kenellekään, nyt olen miltei tappanut jonkun. Pyörryttää, oksettaa, itkettää, inhoan itseäni niin että haluaisin lakata hengittämästä. Kurkkuuni on juuttunut pala, kuin hiilikimpale jota en saa nieltyä. En anna itselleni lupaa helpottaa oloani rauhoittavilla, minä olen ansainnut tämän. Vain yöksi annan itselleni luvan, töissä on käytävä ja ajatuskin töiden laiminlyömisestä saa sydämen tykyttämään kauhusta.

Kalorit tänään vähän vajaa 400, mutta Kajo laittaa vielä ruokaa. Sekin ahdistaa ja itkettää, kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Välillä mietin, miksi teen näin itselleni. Miksi ajan itseni kerta toisensa jälkeen tähän? Mutta sitten ääni päässäni muistuttaa että olen ansainnut tämän kaiken ja pahempaakin.