Pysähtynyt

57.7 kiloa. Siinä lukemassa vaaka jumittaa armotta. Ei nouse ei laske. Keskimäärin 1000 kaloria päivässä, kulutus rannekkeen mukaan 2200-2400. Silti paino ei suostu hievahtamaankaan. Vaatekoossa on tosin menty taas koon verran alaspäin, joten miksi se vaa'an lukema tuntuu maailman lopulle.

Kaipaan solisluitani, lapaluitani, niiden välissä olevaa selkärankaa ja ennen kaikkea lonkkaluitani. Kaipaan litteää vatsaa, pienempiä reisiä, kapeita käsivarsiani. Vihaan miten kehoni kasvattaa lihasta, mutten uskalla lopettaa salilla käymistä. Tai lenkkeilyä, teen 2 lenkkiä päivässä, mitä pidempiä sen parempi. 

Eilinen psykiatrikäyntikään ei ollut kauhean hedelmällinen. Se äijä ei kuunnellut oikeastaan sanaakaan mitä sanoin, vilkuili vaan kelloa ja varttia ennen ajan loppumista iski kouraan reseptin ja soittoajan. Lähdin kävelemään keskustaan, koko käynti laukaisi niin pahan ahdistuksen, etten voinut kuvitellakaan meneväni täyteen bussiin. Tuntui etten ole enää kukaan tai mikään. Olen kadonnut tämän rasvakudoksen sisään ja ketään ei kiinnosta, mitä mun päässä liikkuu. Suihkussa löin jenkkakahvojani nyrkillä, ahdisti, miksi kehtasin kuvitella että mun ongelmien pitäisi kiinnostaa sitä psykiatria. Lonkkia koristaa nyt valtavat mustelmat molemminpuolin. Lisäksi huomasin, että siinä uudessa lääkkeessä sanottiin, ettei sitä saa syödä jos on tietty sydämen rytmivika, joka mulla tietenkin on. Tunsin itseni vielä mitättömämmäksi ja söin sen lääkkeen silti, ei se kiinnostanut lääkäriä, miksi kiinnostaisi minuakaan. 

Pelkään kaikkea ja kaikkia. Pelkään jo ruokien katsomistakin. Ahdistaa ajatus aina seuraavasta syömisestä, lasken ja suunnittelen syömisiäni etukäteen. Tänään on mennyt 243 kaloria, mutta vielä pitäisi mennä Kajolle syömään. Kanaa ja vihanneksia, riisiä pelkään niin paljon etten kuitenkaan uskalla sitä syödä ja siitä tulee taas riita. Ja kun tulee riita voi jättää enemmänkin syömättä. Olen kauhea, olen saastaa, joskus tuntuu että haluan vaan voida huonosti, jotta mulla olis syy jatkaa itseni näännyttämistä. 

Joskus mä olen niin väsynyt tähän. Mutta sitten mahdun taas pienempiin vaatteisiin ja kaikki väsymys on tiessään. 

Pilkahduksia

Voisin hyppiä riemusta, tanssia ja laulaa, jollen olisi niin suunnattoman ahdistunut. Heräsin ja kuten joka ikisenä aamuna, suuntasin ensimmäisenä vaa'alle, eilen se oli näyttänyt jo viidellä alkavaa lukua, jännitti, ahdisti. 59.0!!! Kävin vaa'alla kuudesti, tarkistin toisella ja kyllä, kahden viikon jumittamisen jälkeen paino oli vihdoin laskusuunnassa! 

Tänään oli taas salipäivä ja kävelin hiukan vajaa 3km suuntaansa viemään puhelimen huoltoon ja apteekkiin. En ikinä kehtaisi kulkea tuota väliä bussilla, ahdistaisi liikaa, mitä ihmiset ajattelisivat minusta ja päätyisin taas jäämään bussista vasta kauempana ja kävelemään takaisin. En vain pysty pakottamaan itseäni siihen huonoina päivinä, siksi teen yleensä nämä reissut vapaapäivisin kun on aikaa. En ollut ottanut rauhoittavaa eikä kauaa mennyt kun paniikki otti vallan. Ihmiset tuijottivat vihamielisesti, ajattelivat varmasti minusta pahoja ajatuksia, päässäni tuttu ääni alkoi kuiskia miten minä olen ruma, minä haisen, minä olen niin lihava että ihmisiä etoo, kaikki tietävät, millainen minä olen, minä en kuulu tänne. Lähdin samantien puolijuoksua kotiin ja vasta kotiovella muistin että lääkkeet jäi hakematta. Kävin salin jälkeen pyörällä sitten hakemassa.

Kuulin aiemmin että entinen oli yrittänyt itsemurhaa. Olen ollut paniikkiahdistunut siitä asti, syytän itseäni tapahtuneesta, en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen miten kertakaikkisen väärin minä olen. En ansaitse ruokaa, rääkkään itseäni entistä rajummilla liikuntasuorituksilla ja vihaan itseäni. Päässäni hakkaa tauotta miten minä tein sen, maailma olisi parempi paikka ilman minua, minun on maksettava hengelläni siitä että olen olemassa, satutan muita. Olen hyödytön, enkä tarpeellinen kenellekään, nyt olen miltei tappanut jonkun. Pyörryttää, oksettaa, itkettää, inhoan itseäni niin että haluaisin lakata hengittämästä. Kurkkuuni on juuttunut pala, kuin hiilikimpale jota en saa nieltyä. En anna itselleni lupaa helpottaa oloani rauhoittavilla, minä olen ansainnut tämän. Vain yöksi annan itselleni luvan, töissä on käytävä ja ajatuskin töiden laiminlyömisestä saa sydämen tykyttämään kauhusta.

Kalorit tänään vähän vajaa 400, mutta Kajo laittaa vielä ruokaa. Sekin ahdistaa ja itkettää, kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Välillä mietin, miksi teen näin itselleni. Miksi ajan itseni kerta toisensa jälkeen tähän? Mutta sitten ääni päässäni muistuttaa että olen ansainnut tämän kaiken ja pahempaakin.

Alku

Vuosia se on kummitellut mielessä; uusi blogi. Paperipäiväkirjaa en ole jaksanut pitää enää vuosiin ja jonnekin on pakko saada purkaa ajatuksia, päästäni loppuu yksinkertaisesti tila tuhansien ajatusten juostessa kilpaa ahdistuksen kanssa. Pelkään, että joku tunnistaa minut, mutten toisaalta jaksa välittää siitä, kukaan ei enää jaksa kiinnostua ongelmistani niin paljon, että siitä voisi olla minulle haittaa.

Ulkoasu on toistaiseksi melko karsea, pahoitteluni siitä. Tarve kirjoittaa kasvoi niin suureksi, että kirjoitan tätä puhelimella bussissa.

13 vuotta olen kulkenut syömishäiriöiden kanssa käsikkäin. Hukannut tähän maailmaan puolet elämästäni. On menty alipainosta normaalipainoon, siitä ylipainoon ja taas takaisin. Ortoreksiasta anoreksiaan, myös bulimiaoireet ovat häälyneet taustalla. Välillä on ollut parempia kausia, mutten enää osaa elää ilman syömishäröilyäni. Se on minun turvani pahalta maailmalta, nälkä pitää minut järjissäni. Tällä hetkellä olen taas normaalipainoinen, koko sana kuulostaa oksettavalle, saa minut tuntemaan itseni valtavaksi tutisevaksi kasaksi.

Minä haluan muuttua taas pieneksi, vaa'an lukemat repivät tajuntaa jatkuvasti. Miksi päästin itseni taas tähän kuntoon!? Pelastaakseni jonkun joka ei ollut alunalkaenkaan pelastettavissa ja rikoin siinä samalla taas yhden ihmisen. Taas yksi asia loputtomaan listaan asioita joita en koskaan tule antamaan itselleni anteeksi. 

Inhoan itseäni taas niin etten pysty hengittämään. Kurkkua kuristaa, kädet tärisevät, kaikki tässä linja-autossa ajattelevat varmasti miksei tuollainen pullukka voinut kävellä vaivaista kymmentä kilometriä kotiin, tekisi hyvää sille. Päivän kalorit kuvottavat 700, enkä käynyt edes salilla tänään. Miksi teen näin itselleni!? Vihaan itseäni niin, etten salli itselleni edes yhtä rauhoittavaa helpotukseksi, minä olen ansainnut tämän olon. En halua päästä perille, en halua kotiin. Tahdon vain istua turvassa täällä linja-auton sisuksissa musiikkia kuunnellen ja kadota maailmasta kokonaan, lakata olemasta.