Autio

“I fear being like everyone I hate, I fear failure, I fear losing control. I love balancing between chaos and control with everything I do. I always have a fear of going one way or another, getting lost in something, or losing everything to get lost in. And I fear being a completely acceptable sheep in society.” 

― Marilyn Manson

Väsyttää, väsyttää niin paljon. Tahtoisin vaan niellä pillerin pillerin perään ja nukkua heräämättä enää koskaan. Pelkkä hengittäminen tuntuu raskaalle. Multa kysyttiin tänään, mitä unelmia mulla on. Mietin pitkään ja vastasin ettei enää mitään. Kaikki on tuhoutuneet, poissa, kadonneet siihen mustaan kadotukseen johon kaikki mun toiveet ja pikkutytön unelmat vuosien varrella luisui. Jäljellä on vain hiilenmustaa. 

Mikään ei tunnu enää miltään, millään ei ole mitään merkitystä, kaikki on turhaa. Minulla ei ole mitään, eikä ketään, sillä en päästä koskaan ketään lähelleni. Minä olen tehnyt sen virheen aiemmin, enkä enää koskaan tahdo päästää ketään satuttamisetäisyydelle, minä pakenen. Minä pakenen päivä päivältä pidemmiksi ajoiksi piiloon maailmaa oman mieleni syövereihin. 

LIHAVA, LIHAVA, LIHAVA SIKA!

Kävele kovempaa, huimaus on tekosyy, jatka, vielä yksi sarja.
Kaikki paha elämässäsi johtuu siitä että olet liian suuri. Liian suuri pidettäväksi, liian suuri sopiaksesi minnekään, liian suuri elämään, ennenkaikkea liian suuri rakastettavaksi. Sinä ansaitset tämän, sinä olet ansainnut menettää kaiken. 

Ääni päässäni ei enää kuiski, se huutaa. Minä haluan että se on hiljaa, oksennan, juoksen, menen salille, kävelen kilometrejä päivässä, mitä tahansa jotta se olisi hiljaa. Mutta se ei tule olemaan hiljaa koskaan, kun luisevat sormet kerran tarraavat ranteesi ympärille, et ole koskaan vapaa. 

Makaan sängyssä ja kuuntelen sydämeni epävakaata jyskytystä toivoen, että se löisi viimeisen lyöntinsä ja antaisi minun vajota olemattomuuteen. 

Pysähtynyt

57.7 kiloa. Siinä lukemassa vaaka jumittaa armotta. Ei nouse ei laske. Keskimäärin 1000 kaloria päivässä, kulutus rannekkeen mukaan 2200-2400. Silti paino ei suostu hievahtamaankaan. Vaatekoossa on tosin menty taas koon verran alaspäin, joten miksi se vaa'an lukema tuntuu maailman lopulle.

Kaipaan solisluitani, lapaluitani, niiden välissä olevaa selkärankaa ja ennen kaikkea lonkkaluitani. Kaipaan litteää vatsaa, pienempiä reisiä, kapeita käsivarsiani. Vihaan miten kehoni kasvattaa lihasta, mutten uskalla lopettaa salilla käymistä. Tai lenkkeilyä, teen 2 lenkkiä päivässä, mitä pidempiä sen parempi. 

Eilinen psykiatrikäyntikään ei ollut kauhean hedelmällinen. Se äijä ei kuunnellut oikeastaan sanaakaan mitä sanoin, vilkuili vaan kelloa ja varttia ennen ajan loppumista iski kouraan reseptin ja soittoajan. Lähdin kävelemään keskustaan, koko käynti laukaisi niin pahan ahdistuksen, etten voinut kuvitellakaan meneväni täyteen bussiin. Tuntui etten ole enää kukaan tai mikään. Olen kadonnut tämän rasvakudoksen sisään ja ketään ei kiinnosta, mitä mun päässä liikkuu. Suihkussa löin jenkkakahvojani nyrkillä, ahdisti, miksi kehtasin kuvitella että mun ongelmien pitäisi kiinnostaa sitä psykiatria. Lonkkia koristaa nyt valtavat mustelmat molemminpuolin. Lisäksi huomasin, että siinä uudessa lääkkeessä sanottiin, ettei sitä saa syödä jos on tietty sydämen rytmivika, joka mulla tietenkin on. Tunsin itseni vielä mitättömämmäksi ja söin sen lääkkeen silti, ei se kiinnostanut lääkäriä, miksi kiinnostaisi minuakaan. 

Pelkään kaikkea ja kaikkia. Pelkään jo ruokien katsomistakin. Ahdistaa ajatus aina seuraavasta syömisestä, lasken ja suunnittelen syömisiäni etukäteen. Tänään on mennyt 243 kaloria, mutta vielä pitäisi mennä Kajolle syömään. Kanaa ja vihanneksia, riisiä pelkään niin paljon etten kuitenkaan uskalla sitä syödä ja siitä tulee taas riita. Ja kun tulee riita voi jättää enemmänkin syömättä. Olen kauhea, olen saastaa, joskus tuntuu että haluan vaan voida huonosti, jotta mulla olis syy jatkaa itseni näännyttämistä. 

Joskus mä olen niin väsynyt tähän. Mutta sitten mahdun taas pienempiin vaatteisiin ja kaikki väsymys on tiessään. 

Pilkahduksia

Voisin hyppiä riemusta, tanssia ja laulaa, jollen olisi niin suunnattoman ahdistunut. Heräsin ja kuten joka ikisenä aamuna, suuntasin ensimmäisenä vaa'alle, eilen se oli näyttänyt jo viidellä alkavaa lukua, jännitti, ahdisti. 59.0!!! Kävin vaa'alla kuudesti, tarkistin toisella ja kyllä, kahden viikon jumittamisen jälkeen paino oli vihdoin laskusuunnassa! 

Tänään oli taas salipäivä ja kävelin hiukan vajaa 3km suuntaansa viemään puhelimen huoltoon ja apteekkiin. En ikinä kehtaisi kulkea tuota väliä bussilla, ahdistaisi liikaa, mitä ihmiset ajattelisivat minusta ja päätyisin taas jäämään bussista vasta kauempana ja kävelemään takaisin. En vain pysty pakottamaan itseäni siihen huonoina päivinä, siksi teen yleensä nämä reissut vapaapäivisin kun on aikaa. En ollut ottanut rauhoittavaa eikä kauaa mennyt kun paniikki otti vallan. Ihmiset tuijottivat vihamielisesti, ajattelivat varmasti minusta pahoja ajatuksia, päässäni tuttu ääni alkoi kuiskia miten minä olen ruma, minä haisen, minä olen niin lihava että ihmisiä etoo, kaikki tietävät, millainen minä olen, minä en kuulu tänne. Lähdin samantien puolijuoksua kotiin ja vasta kotiovella muistin että lääkkeet jäi hakematta. Kävin salin jälkeen pyörällä sitten hakemassa.

Kuulin aiemmin että entinen oli yrittänyt itsemurhaa. Olen ollut paniikkiahdistunut siitä asti, syytän itseäni tapahtuneesta, en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen miten kertakaikkisen väärin minä olen. En ansaitse ruokaa, rääkkään itseäni entistä rajummilla liikuntasuorituksilla ja vihaan itseäni. Päässäni hakkaa tauotta miten minä tein sen, maailma olisi parempi paikka ilman minua, minun on maksettava hengelläni siitä että olen olemassa, satutan muita. Olen hyödytön, enkä tarpeellinen kenellekään, nyt olen miltei tappanut jonkun. Pyörryttää, oksettaa, itkettää, inhoan itseäni niin että haluaisin lakata hengittämästä. Kurkkuuni on juuttunut pala, kuin hiilikimpale jota en saa nieltyä. En anna itselleni lupaa helpottaa oloani rauhoittavilla, minä olen ansainnut tämän. Vain yöksi annan itselleni luvan, töissä on käytävä ja ajatuskin töiden laiminlyömisestä saa sydämen tykyttämään kauhusta.

Kalorit tänään vähän vajaa 400, mutta Kajo laittaa vielä ruokaa. Sekin ahdistaa ja itkettää, kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Välillä mietin, miksi teen näin itselleni. Miksi ajan itseni kerta toisensa jälkeen tähän? Mutta sitten ääni päässäni muistuttaa että olen ansainnut tämän kaiken ja pahempaakin.