Alku

Vuosia se on kummitellut mielessä; uusi blogi. Paperipäiväkirjaa en ole jaksanut pitää enää vuosiin ja jonnekin on pakko saada purkaa ajatuksia, päästäni loppuu yksinkertaisesti tila tuhansien ajatusten juostessa kilpaa ahdistuksen kanssa. Pelkään, että joku tunnistaa minut, mutten toisaalta jaksa välittää siitä, kukaan ei enää jaksa kiinnostua ongelmistani niin paljon, että siitä voisi olla minulle haittaa.

Ulkoasu on toistaiseksi melko karsea, pahoitteluni siitä. Tarve kirjoittaa kasvoi niin suureksi, että kirjoitan tätä puhelimella bussissa.

13 vuotta olen kulkenut syömishäiriöiden kanssa käsikkäin. Hukannut tähän maailmaan puolet elämästäni. On menty alipainosta normaalipainoon, siitä ylipainoon ja taas takaisin. Ortoreksiasta anoreksiaan, myös bulimiaoireet ovat häälyneet taustalla. Välillä on ollut parempia kausia, mutten enää osaa elää ilman syömishäröilyäni. Se on minun turvani pahalta maailmalta, nälkä pitää minut järjissäni. Tällä hetkellä olen taas normaalipainoinen, koko sana kuulostaa oksettavalle, saa minut tuntemaan itseni valtavaksi tutisevaksi kasaksi.

Minä haluan muuttua taas pieneksi, vaa'an lukemat repivät tajuntaa jatkuvasti. Miksi päästin itseni taas tähän kuntoon!? Pelastaakseni jonkun joka ei ollut alunalkaenkaan pelastettavissa ja rikoin siinä samalla taas yhden ihmisen. Taas yksi asia loputtomaan listaan asioita joita en koskaan tule antamaan itselleni anteeksi. 

Inhoan itseäni taas niin etten pysty hengittämään. Kurkkua kuristaa, kädet tärisevät, kaikki tässä linja-autossa ajattelevat varmasti miksei tuollainen pullukka voinut kävellä vaivaista kymmentä kilometriä kotiin, tekisi hyvää sille. Päivän kalorit kuvottavat 700, enkä käynyt edes salilla tänään. Miksi teen näin itselleni!? Vihaan itseäni niin, etten salli itselleni edes yhtä rauhoittavaa helpotukseksi, minä olen ansainnut tämän olon. En halua päästä perille, en halua kotiin. Tahdon vain istua turvassa täällä linja-auton sisuksissa musiikkia kuunnellen ja kadota maailmasta kokonaan, lakata olemasta.