Syvemmälle

Eilisilta meni historiallisen reisille. Mies (annetaan hänelle nimeksi vaikka Kajo) vahti että syön. Ja sinne upposi pinaattiletut ja pizzan puolikas,kun en halunnut tuottaa pettymystä. Kenelle tahansa muulle, mutta Kajolle en koskaan. Olo oli karmean tukala, se ruoka ei vain yksinkertaisesti mahtunut sisälleni ja pyrki takaisin ylös. Suihkussa päässä naksahti. Täysi olo oli liikaa ja vaikka vannoin keväällä itselleni, ettei koskaan enää, löysi hammasharjan varsi kurkun pohjan liian helposti. Pahinta on, etten silti koskaan uskalla laskea niitä kaloreita pois. Jätän ne listaan, olen ansainnut sen. Itseinho otti vallan ja koko yö meni taas pyöriessä, vanhoja virheitä muistellen.

Herätyskello soi aivan liian aikaisin,silmäluomet tuntuvat painavan tonnin. Raajat ovat raskaat ja päässä pelkkää sumua. Haluan jäädä suojaan peittojen alle, olla taas lapsi ilman velvollisuuksia. Vatsasta kuuluu vaativa kurina, mutta tyhjyys tuntuu niin lohduttavalle, etten halua tarttua vesilasiin, ottaa lääkkeitä.

Nousen ylös liian myöhään ja pakkaan tunnollisesti salivarusteet mukaan töihin, vaikka haluaisin vain selviytyä työpäivästä ja paeta piiloon ihmisiä peiton alle. Inhoan salilla käymistä, vaikka rakastan sen tuomaa tunnetta. Ihmisten katseet liian lihavalla vartalollani, tunnen ne kuin ne polttaisivat, hävettää, halun vajota maan alle. Ilman ystävääni en laittaisi salille varvastanikaan, siihenkään en pysty yksin, aikuinen ihminen muka. Paino jumittaa, on jumittanut jo kaksi viikkoa, alkaa itkettää, mutta on suoriuduttava töihin.

Työpäivä menee sumussa, rakastin ennen työtäni, nyt tunnen itseni hyödyttömäksi sielläkin. Ruokatauolla itkettää, mutta minä en itke, en muiden nähden, koskaan. Salilla tunnen taas ne inhoavat, arvostelevat katseet, haluaisin vain rynnätä ulos ja turvaan Kajon syliin. Sairas mieleni pakottaa minut kuitenkin jäämään. Kotimatkalla olo on huono, oksettaa, keho huutaa ruokaa. 700 kaloria tänään, siinä on pysyttävä, painon on pakko laskea, lihavuuteni häiritsee minua siinä määrin, etten pysty ajattelemaan enää mitään muuta. 

Kotona odottaa taas ruoka, kuin vääjämätön kuolemantuomio. Kaloreita en kestä enää edes ajatella, paniikki ryömii päällimmäiseksi mieleen. En pääse pakoon, joka haarukallinen tuntuu salpaavan hengen. Minä vajoan syvemmälle syömishäiriön suohon, se valtaa mieleni vähä vähältä, enkä minä edes halua estää sitä. Minä tahdon vain olla taas pieni.