Pilkahduksia

Voisin hyppiä riemusta, tanssia ja laulaa, jollen olisi niin suunnattoman ahdistunut. Heräsin ja kuten joka ikisenä aamuna, suuntasin ensimmäisenä vaa'alle, eilen se oli näyttänyt jo viidellä alkavaa lukua, jännitti, ahdisti. 59.0!!! Kävin vaa'alla kuudesti, tarkistin toisella ja kyllä, kahden viikon jumittamisen jälkeen paino oli vihdoin laskusuunnassa! 

Tänään oli taas salipäivä ja kävelin hiukan vajaa 3km suuntaansa viemään puhelimen huoltoon ja apteekkiin. En ikinä kehtaisi kulkea tuota väliä bussilla, ahdistaisi liikaa, mitä ihmiset ajattelisivat minusta ja päätyisin taas jäämään bussista vasta kauempana ja kävelemään takaisin. En vain pysty pakottamaan itseäni siihen huonoina päivinä, siksi teen yleensä nämä reissut vapaapäivisin kun on aikaa. En ollut ottanut rauhoittavaa eikä kauaa mennyt kun paniikki otti vallan. Ihmiset tuijottivat vihamielisesti, ajattelivat varmasti minusta pahoja ajatuksia, päässäni tuttu ääni alkoi kuiskia miten minä olen ruma, minä haisen, minä olen niin lihava että ihmisiä etoo, kaikki tietävät, millainen minä olen, minä en kuulu tänne. Lähdin samantien puolijuoksua kotiin ja vasta kotiovella muistin että lääkkeet jäi hakematta. Kävin salin jälkeen pyörällä sitten hakemassa.

Kuulin aiemmin että entinen oli yrittänyt itsemurhaa. Olen ollut paniikkiahdistunut siitä asti, syytän itseäni tapahtuneesta, en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen miten kertakaikkisen väärin minä olen. En ansaitse ruokaa, rääkkään itseäni entistä rajummilla liikuntasuorituksilla ja vihaan itseäni. Päässäni hakkaa tauotta miten minä tein sen, maailma olisi parempi paikka ilman minua, minun on maksettava hengelläni siitä että olen olemassa, satutan muita. Olen hyödytön, enkä tarpeellinen kenellekään, nyt olen miltei tappanut jonkun. Pyörryttää, oksettaa, itkettää, inhoan itseäni niin että haluaisin lakata hengittämästä. Kurkkuuni on juuttunut pala, kuin hiilikimpale jota en saa nieltyä. En anna itselleni lupaa helpottaa oloani rauhoittavilla, minä olen ansainnut tämän. Vain yöksi annan itselleni luvan, töissä on käytävä ja ajatuskin töiden laiminlyömisestä saa sydämen tykyttämään kauhusta.

Kalorit tänään vähän vajaa 400, mutta Kajo laittaa vielä ruokaa. Sekin ahdistaa ja itkettää, kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Välillä mietin, miksi teen näin itselleni. Miksi ajan itseni kerta toisensa jälkeen tähän? Mutta sitten ääni päässäni muistuttaa että olen ansainnut tämän kaiken ja pahempaakin.

Liikaa

Miten tämä voi olla nyt niin helvetin vaikeaa!? Paino ei laske, ei, se jumittaa 60 kilossa, eikä hievahdakaan suuntaan tai toiseen. Eilen jouduin syömään käsittämättömiä määriä, kuvottavia rasvaisia ruokia,suklaata, pakotietä ei ollut, joten pitäisi kai olla onnellinen ettei numerot olleet nousseet.

Puoli vuotta sitten se oli niin helppoa. Numerot laskivat kuin itsestään, 8 kiloa suli pois parissa kuukaudessa. Nyt syön vähemmän kuin silloin, liikun enemmän, eikä se näy missään. En ymmärrä, ahdistaa. Itkettää, olen suuri, ruma sika. Vihaan peilikuvaani, en vaivaudu enää edes meikkaamaan, jotten joutuisi katsomaan itseäni. 

En syö mielialalääkkeitäni enää, pelkään että nekin lihottaa ja ahdistaa kahta kauheammin. Olen varma, että saan potkut, työkaverit inhoaa mua, kaikki inhoaa mua, lamaannun peiton alle kahvikuppini kanssa ja poltan tupakan toisensa perään. Pitäisi ryhdistäytyä, pakata salivarusteet ja mennä polttamaan kehon loputtomia rasvavarastoja. Pakko, en kestä enää olla tässä kehossa.

Kajolla on synttärit ja lupasin tietenkin tehdä ruoan valmiiksi kun se tulee töistä. Se tarkoittaa kauppareissua, jota olen murehtinut ja pelännyt koko aamun. En halua että ihmiset näkevät minut ostelemassa ruokaa ja luulee että aion syödä ne itse. En halua että ne pääsevät naureskelemaan mielessään kun pullukka ostelee ruokia joita ei tarvitse, kun vyötärö ja reidet hyllyvät vararavintoa. Paniikkikohtaus tekee tuloaan vaikka kauppaan menoon on vielä tunteja.

Mitään sosiaalista elämää mulla ei ole enää. En halua nähdä yhtään ketään, en tahdo että kukaan näkee millaiseksi olen paisunut. En kestä kuulla lauseita tyyliin "ohho, ootpas lihonut!". Välttelen paikkoja joissa voisi nähdä tuttuja. Kuljen työn, salin ja kodin väliä peläten jatkuvasti että joku näkee minut, huomaa millainen valas minusta on tullut. Tuntemattomien ihmisten inhoavat katseet sattuu minun lyllertäessä eteenpäin. Haluaisin vain olla pieni ja huomaamaton, miksi sen täytyy olla näin vaikeaa?!

Kajo oli nähnyt unta, jossa juoksin loputtomasti laihtuakseni. Se oli tarrannut mun jalkoihin kiinni, mutta olin vain juossut ja raahannut sitä mukanani. Sekin sekoaa, hyvä minä. Vihaan itseäni, tekisi mieli vaan viiltää, polttaa, repiä itseäni, satuttaa itseäni keinolla millä hyvänsä, mutta eihän aikuiset ihmiset tee niin. Minä vihaan olla aikuinen.

Syvemmälle

Eilisilta meni historiallisen reisille. Mies (annetaan hänelle nimeksi vaikka Kajo) vahti että syön. Ja sinne upposi pinaattiletut ja pizzan puolikas,kun en halunnut tuottaa pettymystä. Kenelle tahansa muulle, mutta Kajolle en koskaan. Olo oli karmean tukala, se ruoka ei vain yksinkertaisesti mahtunut sisälleni ja pyrki takaisin ylös. Suihkussa päässä naksahti. Täysi olo oli liikaa ja vaikka vannoin keväällä itselleni, ettei koskaan enää, löysi hammasharjan varsi kurkun pohjan liian helposti. Pahinta on, etten silti koskaan uskalla laskea niitä kaloreita pois. Jätän ne listaan, olen ansainnut sen. Itseinho otti vallan ja koko yö meni taas pyöriessä, vanhoja virheitä muistellen.

Herätyskello soi aivan liian aikaisin,silmäluomet tuntuvat painavan tonnin. Raajat ovat raskaat ja päässä pelkkää sumua. Haluan jäädä suojaan peittojen alle, olla taas lapsi ilman velvollisuuksia. Vatsasta kuuluu vaativa kurina, mutta tyhjyys tuntuu niin lohduttavalle, etten halua tarttua vesilasiin, ottaa lääkkeitä.

Nousen ylös liian myöhään ja pakkaan tunnollisesti salivarusteet mukaan töihin, vaikka haluaisin vain selviytyä työpäivästä ja paeta piiloon ihmisiä peiton alle. Inhoan salilla käymistä, vaikka rakastan sen tuomaa tunnetta. Ihmisten katseet liian lihavalla vartalollani, tunnen ne kuin ne polttaisivat, hävettää, halun vajota maan alle. Ilman ystävääni en laittaisi salille varvastanikaan, siihenkään en pysty yksin, aikuinen ihminen muka. Paino jumittaa, on jumittanut jo kaksi viikkoa, alkaa itkettää, mutta on suoriuduttava töihin.

Työpäivä menee sumussa, rakastin ennen työtäni, nyt tunnen itseni hyödyttömäksi sielläkin. Ruokatauolla itkettää, mutta minä en itke, en muiden nähden, koskaan. Salilla tunnen taas ne inhoavat, arvostelevat katseet, haluaisin vain rynnätä ulos ja turvaan Kajon syliin. Sairas mieleni pakottaa minut kuitenkin jäämään. Kotimatkalla olo on huono, oksettaa, keho huutaa ruokaa. 700 kaloria tänään, siinä on pysyttävä, painon on pakko laskea, lihavuuteni häiritsee minua siinä määrin, etten pysty ajattelemaan enää mitään muuta. 

Kotona odottaa taas ruoka, kuin vääjämätön kuolemantuomio. Kaloreita en kestä enää edes ajatella, paniikki ryömii päällimmäiseksi mieleen. En pääse pakoon, joka haarukallinen tuntuu salpaavan hengen. Minä vajoan syvemmälle syömishäiriön suohon, se valtaa mieleni vähä vähältä, enkä minä edes halua estää sitä. Minä tahdon vain olla taas pieni.